cactus solero

Se oli aurinkoinen toukokuun aamu, kun musta läsipäinen varsa nousi ensimmäisen kerran jaloilleen ruotsalaisen siittolan varsomiskarsinassa. Sen pehmeä varsakarva oli vielä hieman kostea synnytyksen jäljiltä, kun se hoiperteli pitkillä kirahvinkoivillaan kohti ruunikon emänsä vatsanseutua ja jäljitti tuskallisen etsinnän tuloksena maitobaarin. Sen emä painoi korvansa vasten niskaa ja esitteli komeaa legorivistöään kohti karsinaan tulleita ihmisiä. Punaiseen tuulitakkiin pukeutunut emätamman omistaja kehui varsan komeaa ulkonäköä mukanaan talliin raahaamalleen siskolleen, joka nyökytteli tietämättömänä juuri lainkaan hevosasioista.

Varsa ristittiin ensimmäisenä elinviikkonaan Cactus Soleroksi - ensimmäinen sana tuli suoraan nuoren orin emältä, toinen sana taas muistutti kasvattajaa kovasti auringosta ja valoenergiasta, jota hevosen syntymäpäivänä oli riittänyt koko Pohjois-Euroopalle. Captainiksi kutsuttu musta varsa kasvoi hurjaa vauhtia vuodenajan vaihtuessa värien loistossa hehkuvaan syksyyn, kun tuli ajankohtaiseksi kysymys, mitä tehdä varsalle. Kasvattaja oli suunnitellut pitävänsä yhden tämän kesäisistä varsoistaan ja vaikka kuinka olisikin halunnut pitää myös läsipäisen orin, ei sille olisi riittänyt tulevaisuudessa tilaa siittolalla - niin pienissä mitoissa kyseinen paikka oli vielä sinä päivänä. Varsa päädyttiin laittamaan myyntiin ensin netin puolelle, ja vieroitusikäisenä se lähti lopulta toiselle puolelle Ruotsia ruotsinsuomalaiselle välittäjälle, Erik Sjulmannille myytäväksi.

Sjulmann odotti vuodenvaihteen yli ja matkusti sitten naapurimaa Suomeen, entiseen kotikaupunkiinsa Joensuuhun. Hevostilallinen harvoin ehti lomailla, mutta Erik oli päättänyt suoda itselleen pikaisen visiitin kotimaahansa - tietenkin kaupitellen myytäviä hevosiaan jokaiselle sopivalle tutulle, jonka hän matkallaan tapasi.
Sjulmann majoittui setänsä luokse Kontiolahteen, josta käsin hän vieraili vanhojen ystäviensä luona - kierrettyään viikonlopun aikana melkein jokaisen hän päätti retkensä Minna Perniön ja tämän aviomiehen luokse. Perniö oli jo hieman keski-iän ylittänyt kahden lapsen äiti, jonka Erik tunsi vuosien takaa nuoruusvuosista - he molemmat olivat pyörineet samoissa hevospiireissä, ja varsinkin kun Minnan tytär Pauliina rakennutti itselleen kotipihaan tallin, oli Sjulmann kokenut velvollisuudekseen katsoa, että Perniöillä seisoi vain hyviä hevosia pilttuissa. ”Yksi hyvähän mulla olisi tuonne lisää, puolivuotias orivarsa Soldirista. Hemmetin komea ja jalka nousee nätisti. Mitäs sanot, tuutko kahtomaan?” Erik kysyi kahvikupin laskeutuessa miehen kapeilta huulilta takaisin puisen pirttipöydän päälle. ”Voisihan tuota. En mie tainnutkaan kertoa että Emma nukutettiin ikiuneen syyskuussa, mie oon ollut hieman hukassa sen jälkeen”, tummahiuksinen Perniön perheen pää selosti huokaisun lipuessa huulten välistä. Emman, kauniinpunaisen puoliveritamman poismeno oli ottanut koville, sillä tamma oli ollut Minnalla iät ja ajat - nyt oli kuitenkin tullut lopulta aika luopua rakkaimmasta, kun pysyvät jalkaongelmat alkoivat vaivaamaan hollantilaista yhä tiheämmin, lopulta niin pahasti ettei tuosta olisi enää ollut seisomaankaan. ”Jag vet Emma oli sulle rakas, mutta tiedätsä millä sä pääset eteenpäin? En ny häst, tietenkin”, Erik koitti houkutella ystävätärtään hevoskaupoille, ja lopulta joensuulainen nainen nyökytteli päättäväisesti. ”Niin, niin sitä kai pitäisi jotain uutta hommata. Enhän mie voi mennä talliinkaan enää kun miula ei ole hevosia. Joo, kaipa se pitää lähteä kahtomaan mitä siulla on miule.”

Niinhän siinä kävi, että Perniön Minna matkusti tyttärensä Pauliinan kanssa rakkaaseen naapurimaahamme heti tammikuun lopussa. Ilosta pakahtuva Erik oli heitä vastassa tallipihalla, eikä mies meinannut, kirjaimellisesti, pysyä housuissaan esitellessään hevostilansa uusimpia asukkaita: oli olympiamestarin pojanpoikaa, kultamitalistien jälkeläisiä - vaikka mitä hienoa sukua ja rotua seisoi vieri vieressä tarhojen aidoilla roikkuen, kun Perniöt ja Sjulmann kulkivat esittelykierrosta läpi. ”Och den här Captain. Katso nyt kuinka snygg se on. Voidaan ottaa se kiinni ja käydä kävelemässä tai jotain”, Erik paasasi innostuneena, vaikka Minnalta tuntui menevän puolet miehen sanoista ohi - nainen oli ensisilmäyksellä korviaan myöten rakastunut tarhassa ikätovereidensa kanssa leikkivään, valkonaamaiseen oriin. ”Jag tag sen, mikä se ikinä ruotsiksi onkaan”, Perniön matkaseurueen vanhempi osapuoli töksäytti, ennenkuin Erik oli ehtinyt edes hevosta kiinni ottaa. ”Jätte bra, jätte jätte bra, kauppaskumppaa”, Sjulmannin ilme olisi ollut taltioimisen arvoinen, kun hän todella ymmärsi ystävänsä sanat.

Captain muutti Suomeen alkukesästä 2011, kun se oli tuore yksivuotias. Mustan lempinimeksi vaihtui suomalaisittain helpommin suuhun istuva ”Kapu”, ja se pääsi ensimmäiseksi kesäkseen Lieksaan laiduntamaan muutamien muiden yksivuotisten orien kanssa. ”Oppiipahan heti tavoille”, Minna oli todennut oria hevosrekkaan pakatessaan. Perniö oli päivä päivältä rakastunut enemmän ja enemmän omaan mustaan kaktusaurinkoonsa, eikä malttanut odottaa tulevaisuutta komean puoliverisen kanssa - naisen ollessa enemmän koulupuolen taitajia, he suuntaisivat heti tietenkin kouluratoja valloittamaan.

Kapu sai ratsukoulutuksensa Minnan hyvän ystävän Markun tallilla Joensuun lähellä, jonka jälkeen ratsukko starttasi muutaman kerran helpon tason koulukisoissa läheisillä ratsastuskouluilla. Kevättalvella 2017 parivaljakon elämä koki sysäyksen, kun Perniö sai työkomennuksen etelä-Suomeen. Nainen jätti Kapun tyttärensä hevostallille ja komensi Pauliinan myös liikuttamaan oria sen verta kuin tämä vain kykenisi - puoli vuotta liikkumatta oleva hevonen ei olisi mukava näky Minnan palatessa. Pauliinan käsien täyttyessä työ- ja tallitehtävistä tuo alkoi kevään hiljaa edetessä etsiä mustalle puoliveriselle vuokraajaa, ja lopulta arpaonni suosi Perniöiden tuttavaperheen tytärtä, Vanessa Nylundia. 19-vuotias nuori oli ratsastanut Pauliinan hevosia jo muutamien vuosien ajan ja olipa tuolla ollut myös ylläpitoponi Huttulassa - myös Minna tunsi lukiosta valmistuneen naisenalun ja uskalsi luottaa ratsunsa tämän käsiin. Siitä lähtien Vanessa tunnettiin Huttulassa Kapun vuokraajana, ja Perniön perheen pään palattua Helsingistä syksyllä 2017 Nylund jatkoi hevosen vuokraamista muutamina päivinä viikossa.

Se oli aurinkoinen toukokuun aamu, kun musta läsipäinen varsa nousi ensimmäisen kerran jaloilleen ruotsalaisen siittolan varsomiskarsinassa. Sen pehmeä varsakarva oli vielä hieman kostea synnytyksen jäljiltä, kun se hoiperteli pitkillä kirahvinkoivillaan kohti ruunikon emänsä vatsanseutua ja jäljitti tuskallisen etsinnän tuloksena maitobaarin. Sen emä painoi korvansa vasten niskaa ja esitteli komeaa legorivistöään kohti karsinaan tulleita ihmisiä. Punaiseen tuulitakkiin pukeutunut emätamman omistaja kehui varsan komeaa ulkonäköä mukanaan talliin raahaamalleen siskolleen, joka nyökytteli tietämättömänä juuri lainkaan hevosasioista.

Varsa ristittiin ensimmäisenä elinviikkonaan Cactus Soleroksi - ensimmäinen sana tuli suoraan nuoren orin emältä, toinen sana taas muistutti kasvattajaa kovasti auringosta ja valoenergiasta, jota hevosen syntymäpäivänä oli riittänyt koko Pohjois-Euroopalle. Captainiksi kutsuttu musta varsa kasvoi hurjaa vauhtia vuodenajan vaihtuessa värien loistossa hehkuvaan syksyyn, kun tuli ajankohtaiseksi kysymys, mitä tehdä varsalle. Kasvattaja oli suunnitellut pitävänsä yhden tämän kesäisistä varsoistaan ja vaikka kuinka olisikin halunnut pitää myös läsipäisen orin, ei sille olisi riittänyt tulevaisuudessa tilaa siittolalla - niin pienissä mitoissa kyseinen paikka oli vielä sinä päivänä. Varsa päädyttiin laittamaan myyntiin ensin netin puolelle, ja vieroitusikäisenä se lähti lopulta toiselle puolelle Ruotsia ruotsinsuomalaiselle välittäjälle, Erik Sjulmannille myytäväksi.

Sjulmann odotti vuodenvaihteen yli ja matkusti sitten naapurimaa Suomeen, entiseen kotikaupunkiinsa Joensuuhun. Hevostilallinen harvoin ehti lomailla, mutta Erik oli päättänyt suoda itselleen pikaisen visiitin kotimaahansa - tietenkin kaupitellen myytäviä hevosiaan jokaiselle sopivalle tutulle, jonka hän matkallaan tapasi.
Sjulmann majoittui setänsä luokse Kontiolahteen, josta käsin hän vieraili vanhojen ystäviensä luona - kierrettyään viikonlopun aikana melkein jokaisen hän päätti retkensä Minna Perniön ja tämän aviomiehen luokse. Perniö oli jo hieman keski-iän ylittänyt kahden lapsen äiti, jonka Erik tunsi vuosien takaa nuoruusvuosista - he molemmat olivat pyörineet samoissa hevospiireissä, ja varsinkin kun Minnan tytär Pauliina rakennutti itselleen kotipihaan tallin, oli Sjulmann kokenut velvollisuudekseen katsoa, että Perniöillä seisoi vain hyviä hevosia pilttuissa. ”Yksi hyvähän mulla olisi tuonne lisää, puolivuotias orivarsa Soldirista. Hemmetin komea ja jalka nousee nätisti. Mitäs sanot, tuutko kahtomaan?” Erik kysyi kahvikupin laskeutuessa miehen kapeilta huulilta takaisin puisen pirttipöydän päälle. ”Voisihan tuota. En mie tainnutkaan kertoa että Emma nukutettiin ikiuneen syyskuussa, mie oon ollut hieman hukassa sen jälkeen”, tummahiuksinen Perniön perheen pää selosti huokaisun lipuessa huulten välistä. Emman, kauniinpunaisen puoliveritamman poismeno oli ottanut koville, sillä tamma oli ollut Minnalla iät ja ajat - nyt oli kuitenkin tullut lopulta aika luopua rakkaimmasta, kun pysyvät jalkaongelmat alkoivat vaivaamaan hollantilaista yhä tiheämmin, lopulta niin pahasti ettei tuosta olisi enää ollut seisomaankaan. ”Jag vet Emma oli sulle rakas, mutta tiedätsä millä sä pääset eteenpäin? En ny häst, tietenkin”, Erik koitti houkutella ystävätärtään hevoskaupoille, ja lopulta joensuulainen nainen nyökytteli päättäväisesti. ”Niin, niin sitä kai pitäisi jotain uutta hommata. Enhän mie voi mennä talliinkaan enää kun miula ei ole hevosia. Joo, kaipa se pitää lähteä kahtomaan mitä siulla on miule.”

Niinhän siinä kävi, että Perniön Minna matkusti tyttärensä Pauliinan kanssa rakkaaseen naapurimaahamme heti tammikuun lopussa. Ilosta pakahtuva Erik oli heitä vastassa tallipihalla, eikä mies meinannut, kirjaimellisesti, pysyä housuissaan esitellessään hevostilansa uusimpia asukkaita: oli olympiamestarin pojanpoikaa, kultamitalistien jälkeläisiä - vaikka mitä hienoa sukua ja rotua seisoi vieri vieressä tarhojen aidoilla roikkuen, kun Perniöt ja Sjulmann kulkivat esittelykierrosta läpi. ”Och den här Captain. Katso nyt kuinka snygg se on. Voidaan ottaa se kiinni ja käydä kävelemässä tai jotain”, Erik paasasi innostuneena, vaikka Minnalta tuntui menevän puolet miehen sanoista ohi - nainen oli ensisilmäyksellä korviaan myöten rakastunut tarhassa ikätovereidensa kanssa leikkivään, valkonaamaiseen oriin. ”Jag tag sen, mikä se ikinä ruotsiksi onkaan”, Perniön matkaseurueen vanhempi osapuoli töksäytti, ennenkuin Erik oli ehtinyt edes hevosta kiinni ottaa. ”Jätte bra, jätte jätte bra, kauppaskumppaa”, Sjulmannin ilme olisi ollut taltioimisen arvoinen, kun hän todella ymmärsi ystävänsä sanat.

Captain muutti Suomeen alkukesästä 2011, kun se oli tuore yksivuotias. Mustan lempinimeksi vaihtui suomalaisittain helpommin suuhun istuva ”Kapu”, ja se pääsi ensimmäiseksi kesäkseen Lieksaan laiduntamaan muutamien muiden yksivuotisten orien kanssa. ”Oppiipahan heti tavoille”, Minna oli todennut oria hevosrekkaan pakatessaan. Perniö oli päivä päivältä rakastunut enemmän ja enemmän omaan mustaan kaktusaurinkoonsa, eikä malttanut odottaa tulevaisuutta komean puoliverisen kanssa - naisen ollessa enemmän koulupuolen taitajia, he suuntaisivat heti tietenkin kouluratoja valloittamaan.

Kapu sai ratsukoulutuksensa Minnan hyvän ystävän Markun tallilla Joensuun lähellä, jonka jälkeen ratsukko starttasi muutaman kerran helpon tason koulukisoissa läheisillä ratsastuskouluilla. Kevättalvella 2017 parivaljakon elämä koki sysäyksen, kun Perniö sai työkomennuksen etelä-Suomeen. Nainen jätti Kapun tyttärensä hevostallille ja komensi Pauliinan myös liikuttamaan oria sen verta kuin tämä vain kykenisi - puoli vuotta liikkumatta oleva hevonen ei olisi mukava näky Minnan palatessa. Pauliinan käsien täyttyessä työ- ja tallitehtävistä tuo alkoi kevään hiljaa edetessä etsiä mustalle puoliveriselle vuokraajaa, ja lopulta arpaonni suosi Perniöiden tuttavaperheen tytärtä, Vanessa Nylundia. 19-vuotias nuori oli ratsastanut Pauliinan hevosia jo muutamien vuosien ajan ja olipa tuolla ollut myös ylläpitoponi Huttulassa - myös Minna tunsi lukiosta valmistuneen naisenalun ja uskalsi luottaa ratsunsa tämän käsiin. Siitä lähtien Vanessa tunnettiin Huttulassa Kapun vuokraajana, ja Perniön perheen pään palattua Helsingistä syksyllä 2017 Nylund jatkoi hevosen vuokraamista muutamina päivinä viikossa.